Ilmiöt > Kadonneen musiikin metsästäjät

Siellä ne ovat, kylki kyljessä, ääneti. Mahdollisesti jo poismenneiden muusikoiden vinyyliuriin taltioidut teokset, jotka säväyttävät vuosien, vuosikymmenten päästä nauhoitushetkestä, kun levysoittimen neula kulkee niitä pitkin.

Katson lukemattomia uppo-outoja LP-levyjä ja singlejä, jotka turkulainen deejii ja levynkeräilijä Piitu Lintunen, 44, on hankkinut itselleen vielä lukuisampien muiden joukosta. Lintusen olohuoneen yhden seinän peittävän kaapin alaosa on täynnä äänilevyjä ja se kattaa vain pienen osan hänen kokoelmastaan.

”Kaikki muut huoneet ovat levyjensäilytyskäytössä paitsi vessa. Kyllä mulla kaikki kaapit on täynnä levyjä, paitsi jääkaappi”, Lintunen naurahtaa.

”Varasto on alhaalla, siellä on suurin osa. Näitä on muutama tuhat singleä ja muutama tuhat LP:tä. Myyn koko ajan myös pois, joten lukumäärä pysyy samana.”

Koko levykokoelman kuunteluun menisi aikaa muutama kuukausi. Siis ilman nukkumista ja muuta.

Harvinaisimmat Lintusen levyistä vaihtavat omistajaa useita satoja euroja vastaan. Se on aika mittava summa kuuloaistille tarjotusta muutaman minuutin nautinnosta. Erityisesti aikana, jona yhä kasvava osa musiikista on tarjolla netin kautta lähes ilmaiseksi.

”Ei kai haittaa, jos pistän taustamusiikkia?”, Lintunen kysyy ja laittaa soimaan vanhan levyn, jonka paikannan jonnekin Karibian suuntaan.

Uuden ja uudelleen löytäminen

Mietin ääneen, mikä saa Lintusen kaltaiset levynkeräilijät haalimaan talonsa täyteen vain harvojen tuntemaa musiikkia, josta joutuu pulittamaan huikeita summia.

”En tiedä yhtään keräilijää, joka tietäisi mitä ne paikkaa keräilemällä levyjä”, Lintunen tunnustaa.
”Olen kerännyt levyjä aina ja kenttä, josta kerätä, on rajaton. Koko ajan löytyy jotain. Tällä hetkellä uusi into kohdistuu juurimusaan: vanhaan bluesiin ja maailmanmusiikkiin.”

Lintusen kaltaisille keräilijöille olennaista on jatkuva uuden löytäminen – tai uudelleen löytäminen. Sen vuoksi hän ei luotaa pelkkiä levykauppoja, vaan myös radioasemien myyjäisiä, kirpputoreja ja liikuntakeskuksia. Osa kiinnostavista levyistä ei ole edes tullut koskaan myyntiin: niin kutsutut kirjastomusiikkilevyt olivat sellaisia näytekappaleita, joita lähetettiin mainostoimistoille ja elokuvien tekijöille, jotta nämä olisivat lisensoineet ne maksua vastaan.

”Pienet paikkakunnat jaksavat yllättää. Ja pienet kirpputorit”, Lintunen alkaa kertoa. ”Hauskin löytöni oli 90-luvulla, Porista. Sanoin ennen automatkaa, että löytäisin Charles Williamsin Love is a very special thing -albumin. Porissa oli kirpputori, ja koko kirpputorilla oli vain kaksi levyä, pärekorissa. Toinen niistä oli tämä ennustamani levy.”

”Myös ennakkoon tuntemattomat levyt, jotka paljastuvat lopulta hyviksi levyiksi, ovat aina hauskoja löytöjä.”

Kadonnen musiikin metsästäjät

Kovin kiinnostus, ja korkeimmat hinnat, kohdistuvat virallisen musiikkihistorian unohtamiin levyihin, jotka eivät erinomaisuudestaan huolimatta saaneet aikanaan isompaa huomiota osakseen. Kenties kyse oli huonosta markkinoinnista, kenties liian pienestä painosmäärästä, kenties länsimaisen musiikkimedian kyvyttömyydestä käsitellä muita kuin isoja poptähtiä. Tai kenties kyse oli vain huonosta onnesta, väärästä paikasta ja ajasta.

Nyt, vuosikymmenten päästä, joku mahdollisesti muunmaalainen keräilijä saattaa nostaa aikanaan unohdetun kappaleen arvoonsa. Vanhan musiikin keräilijöiden ja deejiiden kenttä on täynnä kaskuja siitä, miten keräilijät ovat hankkineet kertaalleen flopanneen artistin yhteystiedot käsiinsä ja vakuuttanut fanina tämän levyttäneen jotain upeaa.

Joskus kyseisiltä artisteilta löytyy kymmeniä kappaleita harvinaisuuksiksi muodostuneista levytyksistään. Osa niistä saattaa mennä levynkeräilijän haaviin, ja joskus uudelleenlöytäminen johtaa jopa virallisiin uusintajulkaisuihin.

Ajatuksessa on hivenen runollisuutta: erinomaisimmat muusikot saavat kiitoksensa ja levytys toisen elämän – vaikkakin vuosikymmenten viiveellä ja Suomen kaltaisista oudoista paikoista. Hyvä musiikki vakuuttaa lopulta ja pelastautuu unohdukselta.

”On mulla pioneerihenkisyys koko ajan mielessä. Välillä tuntuu kanssa evankelistalta, kun kerron uusista löydöistäni muille”, Lintunen myöntää.

Haastattelun aikana Lintunen vastaa pariin puheluun muilta levyjensoittajilta. Hän myös kirjoittelee harrastajien foorumeille. Näissä yhteyksissä punoutuu muistiinpanojen verkko, säilyttämisen arvoisen marginaalimusiikin hajanainen historia.
”Kollektiivisuus on iso osa tätä juttua”, Lintunen linjaa. ”Mutta on niitäkin keräilijöitä, joilla on helvetin iso kokoelma, joka menee niiden kuollessa kaatopaikalle.”

Säilyttää ja pistää
jakoon

Tuottaja ja ääniguru Brian Eno on todennut levytetyn musiikin olevan ohimenevä ilmiö, joka tulee lopulta korvautumaan jollain muulla. Visio ei ole utopistinen: Spotifyn ja Youtuben kaltaiset palvelut tarjoavat musiikkivirtaa vailla fyysisen levyn hankkimisen ja soittamisen rituaaleja.

Tämä tekee levyjen keräilystä hankalampaa. Miten joku nykyajan tiedostona julkaistu levytys voi muodostua harvinaisuudeksi, kun sen soittokertoja tai painettua lukumäärää ei ole rajoitettu?

Lintusen suosima vinyyliformaatti näyttävine kansineen on tehnyt viimeiset vuodet paluuta ja moninkertaistanut sinänsä vaatimattomat myyntimääräänsä, mutta se tuntuu pikemminkin nostalgiselta pakoreitiltä kuin tulevaisuuden normilta.
Musiikin laittomasta ja laillisesta jakamisesta voi taittaa peistä loputtomiin, mutta nettiin on joka tapauksessa sen avustuksella huomaamatta rakentunut maailman kattavin musiikkikirjasto. Se täyttyy koko ajan, myös harvinaisella musiikilla, jota levynkeräilijät metsästävät.

Kaksi erilaista musiikin muistia kasvavat rinnan. Toinen säilyttää keräilijöiden kesken katoavia ja joka soittokerralla hiukan kuluvia vinyylilevyjä. Toinen kirjaa muistiin ja pistää jakoon kaiken, irrottaa musiikin hajoavista ja katoavista fyysisistä kappaleista ja antaa jokaiselle netin äärelle pääsevälle ihmiselle mahdollisuuden. Toinen rajoitettu ja inhimillisen satunnainen, toinen rajaton ja konemaisen varma.

Lintunen ei näe suurta muutosta, ainakaan omassa keräilyssään. Hän nousee ja vaihtaa levyä levysoittimessa. Bändi on monirotuinen Solar Plexus.

”Tämä on ungoogleable, sitä on lähes mahdoton hakea hakukoneilla”, Lintunen kertoo.

Olla,
omistaa

Levyjen keräily ei ole kuitenkaan pelkästään ihannoitavaa musiikin vaalimista ja sen tuottaman ilon jakamista. Kokoelman kartuttamista ajaa usein yksinkertainen kilpailullinen vietti: halu omistaa enemmän ja harvinaisempia levyjä kuin muut.

Kyse ei ole pelkästään musiikin laadusta, vaan erottautumisesta – ja joskus myös deejiin oman arvon pönkittämisestä.

”Dj-skeneen kuuluu soul-puolella, ettei uusia löytöjä välttämättä jaeta. Niitä soitetaan uusilla etiketeillä ja väärillä nimillä, jotka johtavat harhaan. Jossain mielessä ymmärrän sitä, mutta välillä se on naurettavaa”, Lintunen myöntää.

Ja toki kyse on myös rahasta.

”Välillä uusien löytöjen kanssa teen niin, että kaivan niitä itselleni useampia kappaleita samasta biisistä tai LP:stä ennen kuin annan muille siitä vihiä. No, se liittyy keräilyyn ja myyntiin.”

Useampi kappale muiden aliarvioimaa tai löytämistään odottavaa hyvää levyä on ikään kuin valttien keräämistä käteen. Kun biisin tai levyn hienous sitten nousee esiin, keräilijän ylimääräiset kappaleet vaihtavat omistajaa isoa rahaa tai muuta harvinaisuutta vastaan.

Kun valmistaudun lähtemään, Lintunen avaa ulko-oven viereisen kaapin ja ottaa sieltä koiran kaulapannan. Siellä on myös siistinä pinoina kasetteja, joista hän esittelee innostuneena yhden takakantta.

”Kerään myös suomalaista itsemurhaiskelmää. Sitä ei voi soittaa oikein missään, kun se on niin masentavaa. Ja iso osa siitä kamasta on julkaistu vain kaseteilla.”